Onneksi meitä ei uhkaa kolera

posted in: Blogi, Suomessa | 0

Kaunokirjallisuus antaa perspektiiviä oikeaan elämään. Luen lapsille iltasaduksi Salaista puutarhaa. Tarina alkaa siitä, kun Mary Lennox herää Intian kodissaan ja kaikki on sekaisin. Kolera tappaa kahdessa päivässä hänen vanhempansa ja kaikki palvelijat. Sitten tyttö viedään Englantiin, koska siellä asuu hänen ainoa elossa sukulaisensa. Mary joutuu suureen kartanoon ja saa leikkiä yksin isossa talossa ja puutarhoissa.

Kaikkina aikoina on ollut vaikeaa ja ajatus tuo hieman lohtua; meitä uhkaa sentään vain korona, ei kolera! Kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten, vuonna 1911. Meille on edellisestä elämästämme -silloin, kun vielä sai käydä kirjastossa – jäänyt vuonna 2011 painettu kirja, jota kuvittaa Inga Mooren herkät kynänvedot.

Frances Hodgson Burnett, kuvittanut Inga Moore (2011): Salainen puutarha. Kirjalito. Päähenkilö Mary Lennoxin vanhemmat kuolevat koleraan Intiassa ja Mary lähetetään Englantiin. Tyttö saa lahjaksi hyppynarun, jotta hän vahvistuisi. Raikas nummi-ilma tekee hänestä reippaan ja ystävällisen.

Minulla on kesken Joel Haahtelan (2013) kirja Tähtikirkas, lumivalkea. Se kertoo 1800-1900-luvun vaihteesta. Mutta siinä kun Mary Lennox leikkii yksin, niin kuin mekin nyt koronaerityksissä teemme, niin Haahtelan päähenkilö käy Pariisin maailmannäyttelyssä ja kuuntelee pianokonsertteja Berliinissä.

Lastenkirjoissakin on usein kohtauksia, joissa tavataan muita. Esimerkiksi Richard Scarryn kirjoissa on aina ihan hirveästi porukkaa paikalla. Eräs lempikirjamme tällä hetkellä on Pupun suklaatehdas, siinä kanat munivat suklaamunia ja heitä on suuri joukko koolla suklaatehtaassa, eikä kenelläkään ole kasvosuojuksia. Kanat kokoontuvat myös silloin, kun tehdastyö käy liian rankaksi ja kanojen täytyy mennä lakkoon.

On myös todella paljon lastenkirjoja, joissa lapsi vain tekee jotain yhdessä isänsä ja äitinsä kanssa. Esimerkiksi Kristiina Louhen kirjoissa Tomppa hengailee melkein aina vain jossain lähimetsässä. Kuitenkin Ruu saa mennä kauppaan, hän käy ostamassa polkupyörän äitinsä kanssa, eikä siellä kassalla ole käsidesipulloa. Nyt meillä luetaan aika paljon Viirua ja Pesosta. He elävät itsekseen mökissään ja harvoin tapaavat ketään.

Richard Scarry (1975): Kissalan perhe. Tammi / Elys Dolan (2018): Herra Pupun suklaatehdas. Mäkelä / Annakarin Garhamn (2019): Ruu osaa pyöräillä. Otava / Sven Norqvist (2019): Viiru osaa. Tammi

Uskon, että maailman aika jaetaan kahtia tästä hetkestä alkaen. Meillä oli sosiaalisen elämän aika. Nyt meillä on eristäytymisen aika. En jaksa uskoa, että tämä menisi hetkessä ohitse, vaan jatkamme vielä kauan toistemme seuran ja suurien kokouksien välttelyä.

Moni asia on elämässä niin itsestään selvää, ettei edes ajattele, että voisi olla toisin. Esimerkiksi sosiaalinen elämä. Haluaisin mennä siskoni keittiöön ja katsella kun hän jauhaa kahvipapuja ja valmistaa espressoa. Voi kun pääsisin junalla Etelä-Suomeen toisen siskoni luokse ja voisimme mennä leivoskahvilaan torin varteen. Haluan kiiruhtaa aamulla omaan toimistooni ja pitää kahvitaukoja työkavereiden kanssa. Haluan järjestää niitä kaikkia koulutuksia ja seminaareja ja muita juttelutilaisuuksia, joita ennen pidin niin tärkeinä. Ei kuulokekokouksissa voi spontaanisti tavata uusia tuttavuuksia.

Yhtenä iltana kävin pyörälenkillä. Hetken mielijohteesta halusin ajaa kaupungin keskustan läpi. Kauppojen ikkunoissa oli ale-kylttejä, siellä täällä näkyi ihmisiä iltakävelyllä. Kaikki näytti rauhalliselta ja normaalilta. Ainoa seikka, mikä paljasti poikkeusolot, oli se, että Korv-Görans-grillin jonossa pidettiin kahden metrin turvavälit.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *