Hyvä ja paha tyttö

posted in: Blogi | 0

Onko sinulla oikein hyviä ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa tunnet itsesi raikkaaksi, innostuneeksi, iloiseksi ja hauskaksi? Minulle tulee joskus pakottava tarve lähteä kyläilemään erään ystäväni luokse. Hän tekee minulle muutenkin hyvää. Hän lukee kaikki tekstini ja kehuu minua. Julia Cameronin mukaan jokainen luovaa työtä tekevä tarvitsee tällaisia ystäviä.

(Julia Cameron on eräs amerikkalainen kirjailija, jonka työnä on muistuttaa ihmisiä siitä, että kaikki ovat syntyessään taiteiljoita, kipinän syntymiseen tarvitaan vain hiukkanen itsetuntoa ja toimeliaisuutta.)

Soitin siis ystävälleni, joka vastasi heti ja sanoi jo odottavansa minua.

Hän asuu kaukana Ammanin toisella laidalla, ja mies lähti kuljettajaksi. Jotenkin selvitimme tiemme läpi liikenneruuhkien, mutta oli jo pimeää kun saavuimme.

Meillä molemmilla on samanikäiset lapset. Isommat hävisivät perähuoneeseen leikkimään, kun taas meidän molempien kuopukset jäivät riesaksi riekkumaan äitinsä helmoihin.

Ystäväni laittoi meille hiilet argiilea varten, siis vesipiippua. Makutupakkaa pöhisemään. Minä aloin epäröidä. En halunnut lasten näkevän minun tupakoivan.

-Eihän se ole oikeaa tupakkaa, eivät ne yhdistä sitä tupakointiin, ystäväni kannusti.

Myönnyin. Harvoinhan me nähdään. Jostakin sisältä kuitenkin kouraisi kipeästi, olikohan se huono omatunto?

Minä aina kritisoin tupakanpolttajia. Se on haisevaa ja kallista ja epäterveellistä puuhaa. Mitä lapset sanoisivat, jos näkisivät pahimman kriitikon tekevän itse juuri päinvastoin kuin opettaa? Millaisen viestin antaisin heille?

Ystäväni teki meille kahvit, asetteli tuolit keittiön avoimen parvekkeen oven eteen, olisimme piilossa, mutta voisimme silti pitää lapsia silmällä. Hän toi vielä tyynyn, jotta saimme jalkamme nostettua mukavasti. Katselimme mustaa yötä ja moskeijan värikkäitä valoja.

-No nyt minä tunnen itseni pahaksi tytöksi, joka opettaa kilttiä tyttöä, ystäväni nauroi.

-Argiilea pitää imeä kunnolla, muuten se kärähtää. Kuuntele! Sitten hän veti syvään niin että vesisäiliössä kupli ja porisi.

Juttu luisti, paransimme maailmaa, jaoimme syvimpiä mietteitämme elämästä ja yhteiskunnasta. Oli rentouttavaa, ihanaa ja mukavaa. Säästyin myös moraalisilta kysymyksiltä, sillä lapset pysyivät perähuoneessa leikkimässä.

Herää kysymys: Pitääkö aina olla tiukkapipo ja vetää niin kireälle, että kaikesta stressaa? Saako joskus vähän höllentää? Ja mikä oli lopputulos? Tekikö ystäväni seura minulle hyvää vai pahaa?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *